Päivä mennyt syömisten kanssa huonosti, keksejä,jäätelöä yms paskaa on mennyt kurkusta alas ihan liikaa. Missä olet itsekuri?

En kykene hallitsemaan syömistäni mitenkään. Itkettää. Miten olenkaan sarja epäonnistumisia.
haluan kadota tällähetkellä maailman syvimpään koloon, olla pimeässä, käpertyä itsesääliin, mutta mitä se auttaisi, masentaisi entistä enemmän vaan. Olen juuri tällänen persoona kun jokin on mennyt monkään, haluan kadota, mennä piiloon, pakoon maailmaa ja itseinhoa, kun en ole vieläkään tajunnut sitä että se on kosto omasta möhlimisestä. Se on silkkaa kostoa. Koska ansaitsen, sillä olen pettänyt itseäni, kokonaan. Mutta vielä minä nousen, ja voin kävellä kadulla kauneimpana ja laihimpana.
Näytän kaikille että selviän tästä läskistä. Vuoden päästä olen kaunein, enkeli, laihin, täydellisin. Vahvempi kun kukaan muu. Mutta nytten en ole, olen heikko ja luuseri joka epäonnistuu, mutta minä nousen, ja alan hallita syömisiäni, ja itseäni. Ei ruoka voi hallita minua, se ei ole tervettä, minun pitää hallita sitä..

Liikaa kipua ja tuskaa. Laihduttaminen on yhtä vuoristorataa tunteiden kanssa. Mistä on vain selvittävä kunnialla. :>

Tuntuu että jo se että pääsen siihen toivottuun 80kg, on suuri saavutus minulta, koska silloin hivon jo lähellä normaalipainoa. Se on suuri saavutus, mutta olen silloinkin vielä pullero, ja se ei ole se mitä haluan. En edes tiedä mikä olisi minulla se unelma paino. Jokin vetää sinne viidenkympin hujakoille,mutta jokin huutaa että ei helvetti, tyttö hyvä, se on liian vähän.. Ja toisaaltaan en halua mihinkään sairaalaan hoitoon laihduttamiseni takia, en halua kuolla sen takia, joten ehkä hylkään sen viidenkympin unelman samantien. Mutta laiha minusta tulee, en välttämättä halua edes muotoja säilyttää, haluan olla luiseva, kaunis ja täydellinen. En halua että rinnat roikkuu navassa ja lanteilta saa läskiä otettua kouriin. hyi. hyrr. Hyi. Ihan inhottaa.

Kävin tossa viikolla shoppailemassa, itkukurkussa sovitin kokoa 42 olevia housuja ja ne ei mennyt kiinni. itkin säälittävänä siel sovituskopissa niin et meikit oli ihan levällää. Se vaan oli liikaa, aivan liikaa. Vaikka olin siihen henkisesti latautunut mutta silti se oli minulle liikaa, jotenkin shokkina tuli se päälle että hei, minähän olen lihonnut taas. Ripustin ne housut takaisin rekkiin, minulla on läjittäin kotona housuja jotka odottaa päällensä laittajaa, yhet ihanat pinkit, kokoa 40 housut näytti niin ruipeloilta jalkoihini verrattuna. Vyötärö oli niin pieni. Niin pieni siihen verrattuna mitä se on minulla nytten. Inhoan Seroguelia, vihaan sitä lääkettä. Se teki minusta tälläisen, että saan itukurkussa lähteä kaupoista, että saan aina ettiä suurimman koon mitä löytyy, että joudun ettiä isojen tyttöjen vaatteita. EN HALUA ETTIÄ NIITÄ. en halua pukeutua kaapuihin, en halua. Haluan pukeutua kauniisti, täydellisesti. Mutta voi jumalauta, en voi sillä olen iso, läski, isoluinen, lihava. Inhottava. Hyi.

Mutta vielä mie mahdun niihin 40 kokoa oleviin pinkkeihin farkkuihin. Vielä minä mahdun. Mun on pakko mahtua. :)

Olen niin kyrsiintynyt seppälän great girls tuotteisiin. kaikki sellasia kaapuja. En pidä. Jotain tunikoita, kaikki, ettei vaan ainutkaan makkara näy. itkettää. Sellanenko minä olen, makkara. rasvaa tirskuva makkara?

En kestä! Ihan liikaa minun järjelle. Vaikka paikkaansa se pitääkin. Olen järjettömän iso.

Kisaan mielessäni erään ystävän kanssa joka kanssa laihduttaa. haluan olla parempi kun hän, laihtua nopeammin, olla itsekurillisempi, tarkempi, parempi ja kaikkea.

On minullakin huvini. Naurakaa vaan. Minuakin naurattaa, vaikka äsken vielä itketti.